Synnytyskokemus: Lääkkeetön perätilasynnytys pystyasennossa

Tässä postauksessa jaan koko perätilamatkani sen kaikkine vaiheineen. Kerron siis kokemuksia mm.

• perätilan toteamisesta
• spinning babies -liikkeiden tekemisestä
• ulkokäännösyrityksestä
• itse synnytyksestä

Mikäli olet kiinnostunut lääkkeettömästä perätilasynnytyskokemuksesta tai pystyasennosta perätilasynnytyksessä, löydät koko synnytyskokemuksen hieman alempaa! Mutta matkani alkoi näin:

Perätilan toteaminen

Jo melko varhaisessa vaiheessa, ehkä joskus raskausviikkojen 24-28 tienoilla, aavistin, että vauva saattaisi olla perätilassa. Myös rakenneultrassa sikiön tarjonnaksi oli merkitty perätila, mutta en silloin varsinaisesti kiinnittänyt asiaan huomiota, koska kyseessä olivat niin aikaiset raskausviikot. 

Kuitenkin jossain vaiheessa alaspäin suuntautuvat potkut alkoivat tuntua todella ikäviltä, siis paljon kivuliaammilta mitä esikoisen kanssa. Vähän myöhemmin huomasin myös, että toisin kuin ensimmäisessä raskaudessa, esimerkiksi kylkiluideni alla ei koskaan tuntunut liikkeitä. Viimeistään silloin aavistin, että vauva on varmaankin olla perätilassa. 

Neuvolassa kuitenkin toppuuteltiin: kyllä se varmaankin on peppu täällä kylkien alla, vaikka varmuutta asiaan ei saatu. Uskoin mieluummin “asiantuntijoita” kuin omia tuntemuksiani ja unohdin ajatuksen perätilasta. Tämä raskaus nyt vaan sitten tuntuu erilaiselta! 

Vielä lääkärintarkastuksessa 36+4 hoitohenkilökunnasta vaikutti siltä, että vauva on varmaankin raivotarjonnassa. Terveydenhoitaja tarkasteli asiaa käsikopelolla vatsan päältä ja lääkäri teki sisätutkimuksen, koska paikkakuntamme neuvolassa ei ole ultrausmahdollisuutta. Lääkäri ei kuitenkaan voinut varmaksi sanoa tuntevansa päätä, ja koska verenpaineeni olivat myös alkaneet hiljalleen kohota, lääkäri teki lähetteen Majakkasairaalaan. 

Seuraavana päivänä minulle soitettiin, että voisin tulla nyt heti käymään. Sairaalassa lääkäri kokeili ensin käsillä vatsaani ja sanoi hänkin, että tämä on kyllä raivotarjonta. Hän tarkisti asian kuitenkin ultraamalla ja totesikin heti perään, että: “eikä! Sehän onkin peppu täällä alhaalla!” Lääkäri totesi, että koska kaikki näytti ultrassa muuten hyvältä, lapsiveden määrä oli normaali, eikä vauvan peppu ollut vielä kiinnittynyt alas, voisin halutessani mennä ulkokäännösyritykseen. Olin edeltävänä iltana ehtinyt varmuudeksi tutustua hieman siihen liittyvään tietoon, joten vastasin haluavani kokeilla sitä.

Spinning babies

Ennen kuin sain ajan ulkokäännösyritykseen, tein spinning babies liikkeitä 1-2 kertaa päivässä. Päätin etukäteen, että jos vauva ei käänny liikkeiden myötä tai viimeistään ulkokäännösyrityksessä, lopetan liikkeiden tekemisen ja alan asennoitua perätilasynnytykseen.

Keskityin tekemään seuraavia liikkeitä:

• shaking the apples
• forward leaning inversion
• side lying release

Lisäksi toistin tätä liikesarjaa. https://m.youtube.com/watch?v=s-szODdpg8A&pp=ygUJI3NwaW5iYWJ5

Oletettavasti liikkeiden tekemisen seurauksena vauva alkoi kyllä myllertää ihan kunnolla, ja välillä etenkin öisin tuntui, että vauva oikeasti yritti kääntyä kohdussa. Vähän niin kuin itse käännösyrityksessä lopulta tapahtuikin: tuntui kuin vauva olisi pyörähtänyt jonnekin puolivälin tiennoille ja kiepsahtanut sieltä kuitenkin aina takaisin. En tietenkään tiedä, mikä johti lopulta mihinkin, mutta minulla ei ollut ollut vastaavia tuntemuksia ennen kuin aloitin tekemään spinning babies -liikkeitä.

Mitä ulkokäännösyrityksessä tapahtuu?

Sain ajan käännösyritykseen rv 37+4. Yritykseen kehotettiin varaamaan runsaasti aikaa, vaikka itse käännösyritys kestikin vain muutaman minuutin. Sairaalassa olimme kuitenkin muistaakseni 5-6 tuntia. 

Yritys aloitettiin mittaamalla verenpaine, jonka jälkeen sikiön sydänkäyrää otettiin 30-45 minuuttia. Muuten vain odottelimme, että lääkäri olisi valmis vastaanottamaan meidät. Odotushuoneessa oli pieni sermi ja paikalla oli melkein koko ajan lisäksemme yksi toinen odottaja. Hoitajan apua sai tarvittaessa nappia painamalla. Meillä oli käytössämme kaksi tuolia ja sänky, joten kulutin aikaa lähinnä makuuasennossa. Neuvoisin muita ottamaan varuiksi mukaan jotakin syömistä, koska etenkin käännösyrityksen jälkeen voi tulla nälkä, jos odotellessa on kulunut jo monta tuntia. Saimme lopulta ilmaiseksi sairaalasta naposteltavaa, mutta tämä oli vasta siinä vaiheessa, kun olimme olleet paikalla jo monta tuntia. 

Juuri ennen ulkokäännösyrityksen aloittamista lääkäri kertoi sen riskeistä. Näistä tai muista huolista olisi varmaankin voinut yritystä odotellessa jutella lisää myös kätilöiden kanssa, jotka olivat tosiaan vain napinpainalluksen päässä.

Paikalla olivat lääkäri ja kaksi opiskelijaa. Ennen käännösyritystä lääkäri ja opiskelijat tunnustelivat vauvan asentoa vatsan päältä. Sitten lääkäri ultrasi kohdun. Vauva oli edelleen perätilassa, minkä kyllä tiesin itsekin. Ymmärtääkseni lääkäri katsoi myös mm. napavirtauksia ja lapsiveden määrää. Ennen yritystä hän antoi olettaa, että mahdollisuudet vauvan kääntymiselle olivat suht hyvät. Olin kuitenkin alusta asti suhtautunut käännösyritykseen kuin kolikon heittoon tai lottoamiseen: pessimisti ei pety. Lisäksi heti sairaalan tullessamme olimme kohdanneet toisen pariskunnan, jonka oma käännösyritys oli juuri epäonnistunut. He itkivät hiljaa. Viimeistään tässä kohtaa osasin olla odottamatta liikoja. 

Käytännössä ulkokäännösyrityksessä maataan sairaalasängyllä selin ja vatsa paljaana. Lääkäri laittaa kätensä vatsan päälle ja koittaa ulkokautta pyöräyttää vauvan ympäri. Omalla kohdallani tehtiin 2 tai 3 yritystä, ja niitä ei kuulemma kerralla tehdäkään sen enempää. Vauva kääntyi puoliväliin asti, mutta kiepsahti aina takaisin. 

Yksi yritys kesti ehkä 1-5 minuuttia, tuskin edes 5. Mielestäni yritys ei sattunut mitenkään, vaikka olikin jotenkin jännittävää, kun ei tiennyt, mitä odottaa. Tunsin kyllä lääkärin kädet vatsallani, mutta en tuntenut suoranaisesti kipua. Keskityin hengittämään oikein syvään, ihan niin kuin supistuksia vastaanottaessa. Yritin olla mahdollisimman rento, vaikka tuskin onnistuin siinä kovin hyvin. Stressaavinta oli lähinnä miettiä, osuuko omalle kohdalle hätäsektio vai ei, vaikka riskit olivatkin minimaaliset.

Koska yritys epäonnistui, lääkäri kysyi, haluaisinko synnyttää alateitse vai sektiolla. Sektioon ei ollut mitään kriteereitä, vaan sen sai halutessaan pyytämällä. Vaikutti siltä, että lääkärillä ei ollut mielipidettä asiaan (enkä sitä kyllä kysynytkään). Tarkoituksena on sanoa, että en kokenut tässä kohtaa painostusta mihinkään suuntaan. Lääkäri tosin mainitsi, että sektioriski olisi alatiesynnytystä yrittäessäni 30% luokkaa, mutta että toisaalta esimerkiksi Norjassa perätilasynnytykset ovat lähtökohtaisesti alatiesynnytyksiä. Sanoin haluavani yrittää alateitse.

Oikeastaan keskustelimme alatiesynnytyksestä jo käännösyritysten välissä, mikä oli minusta hieman outoa ja epämukavaa. Makasin sairaalapedillä ilman housuja, ja yritin “neuvotella” pystyasennon mahdollisuudesta. Tunsin olevani aika alakynnessä, vaikka lääkäri olikin ihan mukava ja suhtautui asiaan yllättävän positiivisesti. 

Lääkäri sanoi siis ensin, että perätarjonnassa alatiesynnytys etenee normaalisti, mutta ponnistusvaiheessa ollaan istuma-asennossa ja paikalla on myös synnytyslääkäri, joka auttaa vauvan ulos. Tähän vastasin, että olen tutkinut asiaa, ja haluan yrittää synnyttää pystyasennossa, mikäli mitään esteitä sille ei ilmene. Tähän lääkäri totesi, että tässä sairaalassa (Majakkasairaala) jotkut ovat kyllä synnyttäneet myös pystyasennossa, ja että melkein joka vuorossa on paikalla joku, joka osaa auttaa siinä. Ei kuitenkaan ollut mitään takeita siitä, että paikalla olisi myötämielistä henkilökuntaa. Lääkäri sanoi myös, että pystyasennosta pitää tarvittaessa ripeästi kääntyä istuma-asentoon. Pystyasennosta voit lukea lisää esimerkiksi täältä.

Käännösyrityksen jälkeen verenpaineeni mitattiin uudestaan ja sikiöstä otettiin taas käyrää 30-45 minuuttia. Tässä kohtaa tapahtui jotain, mikä itseäni harmittaa, tosin lähinnä sen takia, että mietin, mitä ensisynnyttäjät, joille on mahdollisesti käynyt samoin, ovat kenties joutuneet kokemaan.

Koska halusin yrittää alatiesynnytystä, lantiosta haluttiin ottaa magneettikuvat. Kävi kuitenkin ilmi, että magneettikuvauskone olisi huollossa koko seuraavan viikon, eikä sille viikolle siten saataisi enää aikoja. Oli torstai, mutta seuraavalle päivällekään ei olisi enää kuulemma yhtään vapaata aikaa. Aika menisi siten siis raskausviikolle 39+0, eli samalle päivälle, jona esikoiseni syntyi. Lohdutukseksi minulle sanottiin, että usein kuulemma kuvat ehdittäisiin ottaa vielä synnytyksen käynnistyttyäkin, mutta itse en uskonut, että omalla kohdallani tämä olisi mahdollista, sillä esikoisestakin olin tullut sairaalaan ollessani jo täysin auki, ja ehdinkin olla sairaalassa vain 1h 20 min ennen vauvan syntymää. 

Lähdimme siis ajamaan kotiin tunnin ajomatkan päähän ja mielessä pyörivät kysymykset siitä, mitä ihmettä tapahtuu, jos vauva syntyykin aikaisemmin kuin mitä saan ajan magneettikuviin. Matkaa sairaalan olisi lisäksi tunti, joten oli hieman stressaavaa ajatella, miten meidän käy, jos vauva jää päästään kiinni (kun kerran lääkäri muutenkin avustaa pään syntymisessä), kun olemme kotona. Jos olisin ollut ensisynnyttäjä, olisin varmaankin ollut kauhuissani. Koska olin uudelleensynnyttäjä, minulla oli kuitenkin jonkin verran luottoa siihen, että kai tämäkin vauva mahtuisi tarjonnasta huolimatta syntymään ihan hyvin. Varsinkin, kun painoarviossa vauvan arvio oli jopa hieman esikoista pienempi. Esikoisen painoarvio puolestaan oli pitänyt hyvin paikkaansa. (Tässä kohtaa en tosin vielä tiennyt, että oikeastaan isompi kokoarvio voidaan  mieltää perätarjonnan kannalta paremmaksi).

Noh, en tiedä millä perusteella näin kävi, mutta lopulta seuraavana aamuna minulle soitettiin jo kahdeksalta aamulla, että ajelepa takaisin tänne sairaalaan niin otetaan ne magneettikuvat nyt heti.

Epäonnistunut ulkokäännösyritys: mitä nyt tapahtuu?

Magneettikuvaa varten täytettiin ensin esitietolomake, jossa kysyttiin muun muassa lävistyksistä. Kaikki metalli piti riisua pois. Magneettikuvauksessa kuului melko kovaäänistä melua, joten sain korvatulpat päähäni ennen kuvaukseen menoa. Koneeseen mentiin makaamaan ja päälle laitettiin jonkinlaisia “tyynyjä”, jotka aseteltiin niin, etteivät ne painaneet vatsaa ikävästi. Kuvaus kesti muistaakseni noin 10 minuuttia. Kone ilmoitti aina kuvauksen keston (esim. 60 sekuntia), jonka aikana ei saanut liikkua, ja kuvausten välissä oli pieni tauko. Koneessa maatessa sai katsoa videoita, ja muistaakseni kädessäni oli jonkinlainen nappi, jota olisin voinut painaa, jos olisin halunnut, että kuvaus lopetetaan. 

Sain kontrolliajan verenpaineen vuoksi rv 38 + 3. Lääkäri kävisi samalla kuvauksen tulokset kanssani läpi. Tämäkin oli hieman piinaavaa, kun itse kuvat otettiin jo rv 37 + 5. Mutta ainakin tieto olisi olemassa sairaalassa, mikäli synnytys käynnistyisi jo ennen kontrolliaikaa, raskaus kun oli jo täysiaikainen. Tosin oli hieman outoa, että en itse saanut heti tietää, riittäisivätkö lantioni mitat. 

Jotkut varmasti olisivat tässä kohtaa jatkaneet spinning babies liikkeiden tekemistä, eikä siinä mitään. Itse annoin kuitenkin olla. Sen sijaan, että olisin roikkunut löysässä hirressä ja toivonut, että vauva kääntyy vielä raivotarjontaan, tuntui, että oli helpompi hyväksyä tilanne ja ruveta suunnittelemaan alatiesynnytystä ja ehkä jossain määrin varautua myös sektion mahdollisuuteen. Spinning babies liikkeiden tekeminen loppuraskaudessa ainakin omalla kohdallani oli myös melko rankkaa, joten tuntui helpottavalta keskittyä lepäämiseen.

Perätilasynnytys

Jotenkin arvasin etukäteen, että aikataulu tulee jollain tavalla menemään päin metsää. Koska hoito on standardisoitua, sitä ei aina (yrityksestä huolimatta) pystytä muokkaamaan yksilölle sopivaksi. Eikä se aina ehkä olekaan tarkoituksenmukaista, mutta kotona lääkäriaikaa odotellessani jokseenkin arvasin, että en koskaan tule sinne menemään. Samoin oli käynyt jo esikoisen synnytyksen kanssa, tosin silloin ei ollut mitään syytä olettaa, että vauva syntyisi jo reippaasti ennen laskettua aikaa.

Toiveissani olivat edelleen, perätilasta huolimatta, lääkkeetön synnytys ja pystyasento. En pelännyt niinkään itse perätilasynnytystä, kuin sitä, että joutuisin sairaalassa tappelemaan asiasta. Jos eteen tulisi tilanne, jossa esimerkiksi episiotomia olisi välttämätön, voisin hyväksyä sen. Sen sijaan olisi ollut todella vaikea hyväksyä sitä, että en olisi voinut synnyttää hyvässä ja turvalliseksi todetussa pystyasennossa vain siksi, että henkilökunta ei ole ajan hermoilla.

Oli siis rv 38+0. Edellisenä päivänä olin saanut tarmonpuuskan: “Täällä pitää siivota! Ei tänne sotkun keskelle voi tuoda vauvaa!” Sinä aamuna mieli oli kuitenkin maassa: “Ei tämä ainakaan tänään synny!” Vaikka en oikeastaan edes halunnut, että vauva syntyisi vielä. Olo vain oli sellainen. Alkuiltapäivästä olikin sitten väsynyt olo ja hieman menkkamaista kipua. Otin pitkät päiväunet, jonka jälkeen ahmin välipalaa, koska oli jotenkin tosi kova nälkä. 

Katsoimme klo 17-18 Pikku Kakkosta esikoisen kanssa, kun en oikein muuta jaksanut. Makasin puoliksi sohvalla ja puoliksi lattialla, hieman jo kivuissani. Klo 17.32 mies lähetti esikoisen hoitajalle varmuuden vuoksi viestin, että ehkä jotain saattaa tapahtua tänään, ehkä ei. 

Klo 18.44 mies ehdotti, että otetaan “viimeisiä masukuvia.” Näytin kuvaajalle vastaukseksi keskisormea (ja tästä on muistona ihana viimeinen masukuva!), koska olin väsynyt ja jossain määrin jo kipeä. Esikoinen nukahti onneksi nopeasti. Muistan oikein, kuinka nukuttaessa tuli yksi iso supistus ja toivoin hartaasti, että nukuttaminen olisi kohta ohi, sillä se oli niin epämukavaa. 

Esikoisen nukahdettua noin klo 19 yritin levätä, mutta siitä ei tullut mitään. Lähdin suihkuun. Suihkussa supistukset tuntuivat selkeästi vatsalla ja niitä tuli usein. Vesi auttoi ja paransi ihanasti oloa. Kipu tuntui siedettävämmältä, mutta ensi kertaa heräsi ajatus siitä, että ehkä tosi olisi tällä kertaa kyseessä. Tähän asti olin ollut melko varma, että kyseessä ovat vain harjoitussupistukset. Samaan aikaan olin kyllä ehtinyt jo toivoa epiduraalia, että tiedä sitten.

Suihkun jälkeen palasin yläkertaan nukkumaan, mutta levossa olosta ei tullut oikein mitään, oli pakko pysyä liikkeellä. Tuskailin miehelle tuntemuksia ja sitä, pitäisikö meidän lähteä jo Turkuun, lähemmäs sairaalaa vai ei. Miehen kehottamana soitin hoitajalle klo 20.48 enkä vieläkään oikein tiennyt, soitinko nyt turhaan lastenvahtia. Puhelimessa yksi hoitajan luona sattumalta ollut tuttu sanoi kuitenkin, että kyse on minun ja vauvan turvallisuudesta ja terveydestä. Niinpä sovittiin, että hoitaja tulisi ainakin varuiksi meille yöksi. 

Menin odotellessa sohvalle makaamaan ja muistan, että kahden kellottamani supistuksen väli oli 7 minuuttia. Supistuksen tullessa oli pakko keskittyä siihen, mutta olo oli silti jotenkin “liian hyvä.” Sovimme kuitenkin lopulta, että voisimme ainakin lähteä ajamaan Turkuun. Jäädä sitten siellä isäni luokse yöksi tai kääntyä matkalla takaisin, jos tuntemukseni lopahtaisivat. 

Matkalle päästiin hiukan ennen klo 22. Supistuksia tuli autossa melko tiheästi ja niiden tullessa nostin miehelle käden sen merkiksi, että nyt pitää olla hiljaa. Pysähdyimme Auran ABC:llä, jossa kävin pissalla (koko illan oli ollut karmea pissahätä ihan koko ajan). Ostin pillimehun ja mies osti minulle ranskikset, jotka hän söi lopulta itse. Sanoin, että suunnataan isäni kämpälle, koska vielä ei ole tarvetta mennä sairaalaan. 

Kello 22.54 saavuimme isäni kämpälle. Saimme auton parkkiin priimapaikalle ja mies vielä fiksusti peruutti sen niin, että nokka oli kohti menosuuntaa. Isäni kämpällä nojasin hetken polvillani jumppapalloon, mutta lopulta vietin suurimman osan ajasta maaten kylkiasennossa patjalla television edessä. Sieltä tuli joku todella tylsä ohjelma. Hengitin supistuksia, jotka olivat melko kipeitä ja vaativat ihan kaiken keskittymiskykyni, mutta eivät kuitenkaan niin kipeitä kuin esikoisen syntymän loppuvaiheessa. Olin todella väsynyt ja halusin vain nukkua, mutta se ei ollut mitenkään mahdollista. 

Kello 23.40 vastasin äitini kysymykseen siitä, menimmekö lopulta sairaalaan vai isäni luokse: “Viel kämpäl mut sattuu kyl et ei toivookaan et vois nukkua tms. Koko ajan valmiudessa lähtemään.” Kello 23.49 seisoinkin sitten hississä soittamassa (kätilö-) doulalle, että suuntaamme nyt sairaalaan. Lopulta mies oli ehdottanut, että meidän kannattaisi nyt varmaan mennä. Vaikutin kuulemma samanlaiselta kuin viime kerralla, kun oli sopiva aika lähteä. Silloinkin olin ollut sairaalaan tullessa jo 10 cm auki. Jotenkin nyt ajattelin kuitenkin kaikista kovista kivuista huolimatta, että olen varmasti vasta pari senttiä auki ja sairaalassa tapahtuu jotain kamalaa. Ehkä synnytys ei ole henkilökunnan mielestä edistynyt tarpeeksi nopeasti ja joudun sektioon tai jotain. 

Ajattelin kuitenkin myös, että ainakin saisimme sairaalassa vähän osviittaa siitä, että onko synnytys yhtään käynnissä, ja pääsisin ehkä ainakin mukavampaan suihkuun. Ja haaveilin ehkä salaa kipulääkkeistä (siis todellakin, vaikka olinkin suhteellisen ehdoton siitä, että haluan synnyttää lääkkeettömästi!)

Matka sairaalaan kesti noin 10 minuuttia ja sen aikana sain kolme supistusta. Kävelimme yhdessä autolta ylös osastolle ja sinä aikana taisin saada kaksi supistusta, kolmannen tiskillä. Tulimme silti sisään chillisti. Vastassa meitä oli ulkokäännösyrityksestä tuttu kätilö, joka ei tosin itse muistanut meitä. Annoin tiskillä hänelle paperini ja synnytystivelistani, ja otin rauhassa vastaan supistuksen. Sanoin, että nyt täytyy mennä vessaan. Kätilö vähän epäili ja kysyi, että tuleeko sieltä kakka vai vauva. Vastasin, että kyllä se on kakka. 

Vessassa tajusin, että kyllä sieltä sittenkin tulee vauva. Tultuani pois taisin sanoa tämän ääneen, ja minut ohjattiin tutkimushuoneeseen. Siellä alkoi heti ponnistuttamaan kunnolla. Joku riisui pikkarini, onneksi olin varuiksi pukeutunut myös viime kerralla sairaalaan tullessa päälläni olleeseen mekkoon. Housujen riisuminen h-hetkellä ei ole niin helppoa! Joku sanoi, että et sä voi täällä synnyttää, kävellään saliin. Sanoin, että nyt en pysty kyllä kävelemään enää yhtään minnekään. Sitten joku toinen kehotti minua menemään kontalleni sängylle ja siinä minua lähdettiin sitten pylly paljaana kärräämään käytävää pitkin. Joku kyllä varmisti, ettei käytävällä ollut muita asiakkaita. Henkilökuntaa oli kuitenkin paikalla kaiketi 5-6 henkilöä perätilan takia. 

Siinä sängyllä ollessani minua ponnistutti kunnolla enkä voinut sille mitään. Koitin vain olla mahdollisimman rento, mutta en työntänyt yhtään. Ehkä kahdella tai kolmella supistuksella vauva oli ulkona. Sänky saatiin juuri liu’utettua saliin. Paineen tunne oli valtava, tuntui, että repeän. Vauva syntyi ilman, että oikeastaan tunsin tai tajusin sitä. Vain pää oli jotenkin erityisen inhottavan tuntuinen. Ihmettelin, että mitä nyt oikein tapahtuu. Joku sanoi, että “se on pää, työnnäppäs nyt kerran!” Ponnistin. Poks, vauva oli ulkona. Olimme olleet sairaalassa vasta kymmenisen minuuttia. 

Olin hikinen, omat vaatteeni olivat vielä päälläni. Joku otti kenkäni ja sukkani pois, auttoi collegepaidan kanssa ja joku toinen sanoi: “Nostetaan vauva äidin syliin.” Vastasin siihen tosi äidillisesti, että sori, mutta voiko joku muu huolehtia pikkukaverista, koska mun täytyy nyt levätä hetki. Enkä ollut kyllä ihan varma, että vauva oli oikeasti ehtinyt jo syntyä.

Lääkäri sanoi salissa hieman syntymän jälkeen, että ehti juuri laskea magneettikuvista, että mitat kyllä riittävät. Kätilö puolestaan sanoi, että hän auttoi perätilavauvan maailmaan viimeksi 15 vuotta sitten, nykyään se kun on lääkäreiden hommaa. Doula puolestaan saapui paikalle vasta, kun vauva oli jo syntynyt. Hänen apunsa tuli kuitenkin tarpeeseen jälkeisvaiheessa. Syntymän jälkeen olin todella väsynyt ja jälkeisten synnyttäminen tuntui vaivalloiselta. En olisi millään jaksanut ja tämä vaihe olikin pitkä. Ensin odoteltiin, sitten hierottiin jalkoja. Sitten ehdotin itse kuitenkin oksitosiinipiikkiä. Lopulta istukka syntyi portatiivin päällä istuessani, vasta puolisentoista tuntia syntymän jälkeen. 

Kaikki meni kyllä täydellisesti. Ei toimenpiteitä, ei lääkkeitä, ei repeämiä. Vain pieni ja täydellinen perätilapoika. 

Miten perätilasynnytys erosi esikoisen raivotarjontasynnytyksestä?

Samanlaisuuksia:

• molemmat synnytykset kestivät melkein yhtä kauan eli noin 10 tuntia ensimmäisistä jomotuksista laskien
• molemmat synnytykset alkoivat menkkamaisilla tuntemuksilla
• molemmat synnytykset olivat lääkkeettömiä

Eroavaisuuksia:

• kipu tuntui erilaiselta
  
  • esikoinen/raivotarjonta: lievää kipua kesti useampi tunti. Sitten kipu yltyi kovaksi kivuksi suhteellisen nopeasti, ehkä 20 tai 30 minuutissa. Tämän jälkeen kipu oli tosi kovaa, tuntui kuin joku olisi vetänyt miekalla keskivartalon kahtia. Samoihin aikoihin tuli kuitenkin “kakkahätäfiilis” ja tiesin, että meneillään on siirtymävaihe. Vauva syntyi tästä 1,5 kuluttua.
  • toinen synnytys/perätila: selkeämpiä/perinteisempiä supistuksia kesti monta tuntia. Ne olivat melko kipeitä, mutta niiden välissä oli selkeä tauko. Niistä ei koskaan tullut yhtä kipeitä, kuin esikoisen synnytyksessä, mutta koska ne kestivät kauemmin (ja koska olin jotenkin tosi väsynyt), synnytys oli kokonaisuudessaan kivuliaampi. Kun kakkahätäfiilis iski, vauva syntyi melkein heti.
• ponnistusvaihe:
  
  • esikoinen/raivotarjonta: 27 minuuttia kyljellään. Ohjattu ponnistus, ei ponnistamisen tarvetta. Ponnistaminen tuntui hyvältä! Siis oikeasti orgastiselta. Ponnistin, sitten lepäsin muutaman minuutin. Oikeastaan ainoastaan pään kiristys tuntui oikeasti ikävältä, mutta kesti vain ihan hetken. Koska tiesin, että se on viimeinen silaus, niin se ei haitannut mitään.
  • toinen synnytys/perätila: 6 minuuttia kontillaan. Niin sanottu “fetal ejaculation reflex.” Paineentunne oli valtava. Pää tuntui taas ikävältä, mutta se kesti vain hetken. 
• repeämät
  
  • toisen asteen repeämä ensimmäisessä synnytyksessä, ei repeämiä perätilasynnytyksessä

—

Onko sinulla kokemusta esimerkiksi:

• onnistuneesta ulkokäännösyrityksestä
• suunnitellusta sektiosta
• kiireellisestä tai hätäsektiosta?

Jos haluat jakaa kokemukseksi, voin julkaista sen blogissa. Ole yhteydessä: eve@kotihiiri.fi.