Kohtele lasta kuin aikuista

Tässä kirjoituksessa yritän selittää periaatteen, jonka koen olevan niin perustavanlaatuinen asia lastenkasvatuksessa, että ihmettelen, miksi siitä puhutaan niin vähän.

Periaate on hyvin yksinkertainen: lapsia tulisi kohdella kuin aikuisia. Meidän pitäisi ottaa lapset vakavasti.

Tarkoitan tällä esimerkiksi:

Kun lapsi kertoo haluavansa jotain, otan toiveen aina tosissani ja pidän sitä "oikeana". En ajattele, että sen voi vain sivuuttaa, koska hän on lapsi. Kuvittele, että ystäväsi sanoo: "Minulla on nälkä". Et varmaan vastaisi: "Ei ole, syödään tunnin päästä." Joten kun lapsesi sanoo olevansa nälkäinen, vaikka hän juuri söi, miksi sanot "syödään myöhemmin"? Sano mieluummin "okei, mitä haluat? – syödään vähän nyt ja enempi myöhemmin".

Älä yritä selittää, ohjata, puuttua tai korjata. Anna lasten vain puuhata. Eräs sukulainen (itsekin palapelien ystävä) ei pysty pidättelemään itseään, kun taaperoni tekee palapelejä, ja toistelee jatkuvasti "ei sinne, ei sinne, ei sinne, käännä, käännä, käännä – hyvä!" Hän ei käyttäydy noin, kun aikuinen tekee palapeliä, koska aikuinen sanoisi, että olet ärsyttävä, etkö voi vain antaa minun tehdä tämän palapelin rauhassa! Miksi siis toimia näin lasten kanssa?

Älä pakota lasta mihinkään. Useimmiten vanhemmat käyttävät voimaa vain siksi, että voivat. Koska olemme isompia ja vahvempia. Koska voimme evätä lapsilta asioita. Pakottaminen on epäreilua, ja muistamme sen aina, kun meitä itseämme pakotetaan. Silti pakotamme lastamme vaihtamaan vaipan, tai taistelemme saadaksemme heidät turvavöihin, tai sanomme, ettei voi mennä yökylään, koska me sanomme niin, tai pakotamme leikkimään sukulaisten kanssa, vaikka lapsi haluaisi mennä ulos. En pakota lastani jakamaan lelujaan, jos hän ei halua – koska en pakottaisi aikuistakaan.

Älä kohtele lasta kuin hän olisi tyhmä. Tarkoitan sellaisia juttuja kuten "oho, osaatko sä jo tänkin?!" tai "ymmärrät sitten isompana". Oleta, että he ovat paljon fiksumpia kuin luulisi. Älä myöskään puhu heidän ylitseen,äläkä etenkään jaa heidän noloja tai ikäviä hetkiään julkisesti. On houkuttelevaa kertoa tarina eilisestä jättikiukkukohtauksesta, kun sukulaisia on kylässä (ehkä toivot saavasi heiltä neuvoja), mutta odota edes, että lapsi ei ole paikalla. He eivät ehkä ymmärrä kaikkea mitä sanot, mutta he todennäköisesti tajuavat, ettei se ole mitään imartelevaa.

Uskon, että lasten ns "käytösongelmat" johtuvat usein siitä, ettemme ota heitä vakavasti.

• Vauvat itkevät, kun heidän tarpeisiinsa ei vastata. He eivät itke ilman syytä.
• Taaperot saavat raivokohtauksia, kun heitä ei oteta vakavasti. He eivät riehu ilman syytä (vaikka syyt vaikuttaisivat meistä mitättömiltä).
• Murrosikäisten kapinointi on todennäköisesti sama asia: kohtelemme ja rajoitamme heitä kuin lapsia, vaikka he kokevat olevansa yhtä kykeneviä kuin aikuiset. (Historiallisesti 12-vuotiaat olivat monessa mielessä yhtä kykeneviä kuin aikuiset!)

Olen siis sitä mieltä, että mitä tietoisempi olet itsestäsi ja lapsestasi, sitä luonnollisemmin kohtelet häntä kuin aikuista. Esim. olen kerta toisensa jälkeen huomannut, että kaksivuotiaani ymmärtää ja muistaa niin paljon asioita, että ei ole oikeastaan mitään syytä käyttäytyä ikään kuin hän olisi jotenkin aikuisten alapuolella. Hänellä on aina jokin syy, miksi hän haluaa leikkiä tai pukeutua tietyllä tavalla, eikä minun ole syytä puuttua hänen haluamisiinsa koska hän ymmärtää jo niin paljon.

Ja kerta toisensa jälkeen huomaan, että hän kyllä huomaa, kun häntä kohdellaan eri tavalla kuin aikuisia.

Suurin ero siinä, miten kohtelemme lapsia, on asioihin puuttuminen

Aikuisten tekemisiin puutumme harvoin. Lasten kohdalla tuntuu, että emme muuta teekään kuin puutumme ja kiellämme.

Vanhemmat perustelevat tätä sanomalla, että tehtävämme on opettaa ja saada lapset käyttäytymään ja pitää lapsi "oikealla tiellä". Mutta oikeasti uskon, että kyse on siitä, että puutumme vain koska voimme puuttua. Hyvin harvoin voit oikeasti puuttua aikuisen tekemisiin – hän tekee kuten tahtoo. Kun me vanhemmat haluamme tuntea itsemme tarpeellisiksi tai tärkeiksi, puutumme lapsen juttuihin, ehkä juuri siksi koska tiedämme, että jossain kohtaa emme enää pysty puuttumaan.

(Yleisperiaatteena uskon elämän kaikilla osa-alueilla siihen, että puututaan mahdollisimman vähän. Siksi uskon samaan myös vanhemmuudessa.)

Vanhemmuudessa tätä puuttumattomuutta usein perustellaan lapsen itsenäistymisellä – että hänen täytyy oppia syy–seuraus-suhteita. Mitä vähemmän puutut, sitä enemmän lapsi tekee itse ja oppii samalla. Hyvä.

Filosofisemmalla tasolla minulla on kaksi syytä, miksi en usko tarpeettomaan puuttumiseen:

1. Jokainen kerta, kun puutut, istutat lapseen pienen epäilyn siemenen. Nakerrat hänen itseluottamustaan.

Mitä puuttuminen oikeastaan on? Se on viesti: "Teet tämän väärin, joten pysäytän sinut." Jos tekisit oikein, en keskeyttäisi. Joka kerta, kun puutumme, kerromme lapselle, ettei hän osaa, ettei hän tee oikein. Joka kerta, kun sivuutamme heidän ideansa (esim "mennään leikkimään autoon"), kerromme, että heidän ideansa ovat huonoja tai vääriä.

Toinen puuttumisen muoto on se, kun teemme asiasta ison numeron ennen kuin mitään on ehtinyt edes tapahtua. Juuri kun taaperomme oppi kävelemään, olimme leikkipuistossa ja laskimme isosta liukumäestä. Jos paikalla oli vähän isompi lapsi ja tämän vanhempi, tämä vanhempi toisti poikkeuksetta jotain tällaista: "ole nyt varovainen, siellä on pieni lapsi" tai "älä tee noin, varo vauvaa!"

Minulla ei ole ollut koskaan syytä puuttua itse näiden lapsien hommiin. Lapset ovat (melkein) aina tarkkaavaisia ja varovaisia ihan omasta aloitteestaan. Vanhemmat vain lisäävät ahdistusta ja osoittavat, etteivät luota lapseensa. Ja tämä – toistettuna sadoissa eri tilanteissa joka viikko – tarttuu lapsiin. Heistä tulee ahdistuneita eivätkä he usko itseensä.

(Kyllä, on olemassa tapa puuttua ilman tätä vaikutusta – palaan siihen pian.)

2. Uskon, että vanhemman tärkein tehtävä (erityisesti taaperoiden kanssa) ei ole rakentaa palapelejä oikein tai laittaa kengät oikeisiin jalkoihin joka kerta – vaan rakentaa luottamusta lapseen. Ja jokainen turha puuttuminen syö tätä luottamusta.

Miksi luottamus vähenee, jos puutun? Koska se osoittaa, etten luota sinuun. Että en usko sinun pystyvän hoitamaan asiaa hyvin ilman minua.

Kuvittele, että puolisosi tekisi sinulle jatkuvasti näin: ennen kuin hän lähtee viikonloppumatkalle, hän laatii pitkän listan tehtävistä, näyttää tarkalleen miten kaikki tehdään, lähettää viestejä pitkin viikonloppua tarkistaakseen, että olet tehnyt kaiken oikein. Tällaisessa suhteessa ei voi olla aikuisten välistä kunnioitusta. Kumpikin osapuoli ymmärtää sen heti. Miksi tällainen suhde voisi yhtäkkiä toimia lapsen kanssa?

Vanhemman tärkein tehtävä on pitää yllä luottamuksellinen suhde lapseensa – ja tämän tehtävän pitäisi mennä kaiken muun edelle. Kysy itseltäsi, onko tähän asiaan puuttuminen sen arvoista, että uhraat hitusen luottamusta? Esim. jos lapsi haluaa mennä kauppaan likaisessa paidassa eikä halua vaihtaa sitä, voisit hyvin tehdä siitä ison numeron ja saada lopulta puhtaan paidan päälle, mutta oliko se sen arvoista? Tehtäväsi ei ole esitellä muille, miten siisti lapsesi on – tehtäväsi on ylläpitää teidän välistä suhdettanne.

Voit ajatella tätä luottamusta kuin pisteitä videopelissä. Joka kerta kun annat lapselle itsenäisyyttä ja otat hänet vakavasti, saat pisteitä. Joka kerta kun puutut turhaan, menetät pisteitä. Ja pisteitä on helpompi menettää kuin saada! Vanha sanonta pätee: "luottamuksen rakentaminen vie vuosia, mutta sen voi tuhota minuuteissa."

Me valvomme sääntöjä, joita ei ole edes olemassa

Leikkipuistossa nähtyä: utelias lapsi saa idean. ”Entä jos kiipeäisin tunneliliukumäkeä ylös sen sijaan että laskisin alas?”

Vanhempi huomaa, ja kiihtyy: ”Ei saa! Tule alas heti. Lähdemme kotiin, jos et osaa käyttäytyä.”
Minä katselen vierestä. Päässäni pyörii sarjakuvamainen kuva tapahtuneesta. Lapsi on oma itsensä, mutta vanhempi on mielessäni korvattu luolanaisena: “Liukumäessä menee alas. Lapsi menee ylös. Tämä väärin! Minä pysäytän!”

Me valvomme olemattomia sääntöjä – lapsen itseluottamuksen ja meidän keskinäisen luottamuksemme kustannuksella.

Muita esimerkkejä:

1. Lapseni on aina ollut vähän kunnianhimoinen, ja se näkyy jo siinäkin, että hän ahtaa suunsa täyteen ruokaa syödessään. Sukulaiset hössöttävät usein siitä, miten ei saisi ottaa niin isoja suupaloja. “Muista pureskella! Joo, ota haukku. Ei kaikkea kerralla! Hyvänen aika.” Näissä tilanteissa näen lapsessani, miten hän alkaa epäillä itseään ja sulkeutuu ujommaksi. Ymmärrän miksi aikuiset mainitsevat asiasta, mutta… Ketä kiinnostaa? Näin hän syö. Hänellä ei ole ollut ongelmia tähän asti. Annetaan hänen syödä rauhassa. Jos joskus tulee haukattua liikaa, hän osaa kyllä sylkeä pois. Aikuisten huomautukset eivät ole muuttaneet hänen syömistapojaan tähänkään asti – ne ovat ainoastaan kylväneet epäilystä ja luoneet negatiivisia assosiaatioita ruokailuhetkistä.
2. Oltiin kerran uimahallissa, kun toinen taapero heitti pallon meidän lasta kohti – ehkä metrin päähän. Vanhemmat säikähtivät: ”Ei saa heittää palloa muita kohti! Ole varovainen! Lähdetään kotiin, jos et osaa käyttäytyä.” Se yleinen uhkailu. Mutta meidän mielestä tilanteessa ei ollut mitään ongelmaa. Se ei ollut mikään tilanne. Jos olisi ollut ongelmia, olisin varmasti kyllä sanonut asiasta. Oikeasti ajattelin, että toinen lapsi halusi leikkiä meidän lapsen kanssa, ja siksi hän heitti pallon. Antaa lasten leikkiä.
3. ”Älä koske, tämä ei ole lelu.” Tämä kielto opettaa lapselle lähinnä sen, että häneen ei voi luottaa oikeiden asioiden kanssa. Että hän on vain tyhmä lapsi, jolle voi antaa vain lapsille suunnattuja juttuja. Että hän elää maailmassa, joka on vähemmän oikea kuin ”aikuisten maailma”. Antakaa heidän tutkia ja olla uteliaita! Ja jos jokin huolettaa, selitä se: ”Tämä on ilmalämpöpumpun kaukosäädin ja se toimii näin. Mutta käytetään sitä vain yhdessä, ettei se vahingossa mene rikki.”
4. En torju lasten pyyntöjä, vaikka he eivät olisi vielä tarpeeksi vanhoja toteuttamaan niitä itse. Kaksivuotiaani sanoi kerran: ”Mennään ajamaan autoa.” Moni vanhempi ehkä sanoisi: ”Et voi, olet liian pieni, tehdään jotain muuta.” Tai että auto ei ole mikään lelu. Mutta lapsen ottaminen vakavasti tarkoittaa myös hänen halujensa ottamista vakavasti. Joten annan hänen ”ajaa”, toki katselen vierestä. Olen näyttänyt, miten kaikki toimii, ja ollaan nyt pari kuukautta leikitty autossa melkein joka päivä.
   
   1. Lapsi on myös nähnyt minun halkovan puita ja tietenkin haluaa itsekin kokeilla. Vanhempana tehtäväni on täyttää hänen toiveensa – mutta turvallisesti. Joten me joskus hakataan puita yhdessä, molemmat kiinni samassa kirveessä.
   2. Tärkeintä ei ole mitä teemme, vaan se, että osoitan hänelle, että otan hänet tosissani. Kun hän sanoo mitä haluaa, minä kuuntelen. Ja yritän toteuttaa sen, jos vain suinkin mahdollista.

(Kun lapset ovat viisi ja huomaavat, että äiti ja isä kirjoittavat blogia yhdessä, olen varma että hekin haluavat osallistua. Ja minähän annan. Joten ”Lasten suusta” -palsta on ehkä tuloillaan hamassa tulevaisuudessa.)

Jokainen aikuinen pystyy varmasti aina kertomaan jonkin syyn, miksi hän sanoo lapselle “ei”. Usein nämä syyt kuulostavat ihan järkeviltäkin. Mutta jos vähän edes miettii ja pohtii, 99% meidän syistä ei ole todellisia. Ne ovat valheita, joita me kerromme, koska olemme laiskoja. Tai vailla mielikuvitusta.

Säästä nalkutus ja kiellot niihin harvoihin asioihin, joista et halua neuvotella. Kuvittele että sinulla on rajattu määrä kieltoja, jotka toimivat lapseen joka päivä (esim 3), joten sinun pitää valita tosi tarkkaan, milloin haluat käyttää niitä. Onko se maailmanloppu jos lapsi vie banaanin olohuoneeseen? Ei, en halua käyttää kieltoani siihen. Käytän sen mieluummin siihen, että hän ei pidä jääkaapin ovea auki montaa minuuttia putkeen.

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä vähemmän säännöt ja kiellot toimivat anyway. Teiniä ei voi kontrolloida, oikeasti. Hän voi pakata laukut ja ottaa hatkat koska tahansa. Ei luultavasti ota, mutta voisi.
Mitä älykkäämpi lapsi on, sitä nopeammin hän huomaa, mitkä säännöt ovat keksittyjä ja mitkä oikeita. Joka päivä lasta voi huijata vähemmän ja vähemmän. Ja mitä fiksumpi hän on, sitä helpompi hänen on vastustaa sääntöjä; tai tehdä aikuisen elämästä kurjaa, koska sinä teit hänen elämästään kurjaa; tai salata sinulta, mitä oikeasti tekee. 

Jos olet absoluuttisen tiukka siitä, että teini ei saa juoda alkoholia, luultavasti käy niin, että hän kuitenkin kokeilee joskus (koska teiniä ei voi kontrolloida, oikeasti), mutta hän vain salaa sen vanhemmiltaan. Hän alkaa elää kaksoiselämää eikä ole enää täysin rehellinen. Mitä tämä tekee aikuisen ja lapsen väliselle suhteelle?

Me tehdään vanhemmuudesta vaikeampaa kuin sen pitäisi olla. Mielestäni kannattaa hellittää alusta asti, koska kuitenkin pikkuhiljaa pitää  tehdä niin.

Miksi emme voisi tehdä elämästä helpompaa kaikille?

Joskus elämässä tulee tilanteita, joissa aikuisen on vaan otettava lapsi niskapersotteella mukaan ja menoksi. Sitten kun on pakko lähteä, sitten on pakko lähteä. 

Mutta… Melkein aina on vaihtoehtoja. Ja jos se hieman hankalampi vaihtoehto (aikuisen näkökulmasta) tarkoittaa onnellista taaperoa, miksi et valitsisi sitä?

Esimerkki 1: kuvitellaan, että lapseni vaatii, että istun lattialla leikkimässä, kun paljon mieluummin haluaisin leikkiä sohvalta käsin.

• Vaihtoehto 1 on kohdella lasta kuin lasta. Aloittaa riita. Sanoa vaikka: ”Isi ei nyt halua lattialle. Et voi aina saada mitä haluat, parempi oppia se ajoissa. Jatketaan nyt sitä leikkiä.”
• Vaihtoehto 2 on ottaa lapsen pyyntö tosissaan. Mennä lattialle. Leikki jatkuu.

Useimmat vanhemmat valitsisivat ensimmäisen vaihtoehdon, ehkä syyksi kertoen että ei ole lapsen rooli määrätä, missä aikuinen leikkii. Kuulostaa järkevältä. Ja sitten siihen lisätään vielä jokin “oppi” siitä, että pitää välillä tehdä kompromisseja, ja nyt alkaa sohvalla loikoileva vanhempi jo tuntea vähän mielihyvää siitä, kuinka hyvin osaakaan kasvattaa muksuja.

Mielestäni vaihtoehto 1 on kuitenkin melkein aina väärä, koska siinä vanhempi ei ota lasta tosissaan ja kysy: “mikä on lapsen toiveen taustalla?” Ehkäpä lapsi kokee, että aikuiset pompottelevat häntä jatkuvasti, joten hänkin haluaa välillä pompotella muita. Ja lapsi tietää, ettei saa muita lapsia tottelemaan häntä, joten hän pompottelee aikuisia. Tämä on roolileikkiä, oikein terve leikin muoto.

Minä lähden siis siitä oletuksesta, että lapsen toiveet ovat oikeita. Ja mietin sitten, miten voin toteuttaa ne – niin kuin tekisin aikuiselle. Aikuiset eivät ehkä pyydä tällaisia asioita (koska eivät tarvitse roolileikkiä samalla tavalla), mutta lapselle tällainen voi olla oikeasti tärkeä tapa purkaa tunteitaan.

Koitan muistaa, että lapsella on aina syy, miksi hän haluaa leikkiä tietyllä tavalla. Hän on leikkimisen expertti. Hän koittaa ymmärtää maailmaa ja jäsennellä tunteitaan leikin kautta, ja meidän aikuisten täytyy vain leikkiä mukana.

Esimerkki 2: Oltiin markkinoilla perheen kanssa, ja kun oli aika lähteä kotiin, taapero ei halunnutkaan mennä autoon. Heittäytyi levyksi. 

• Vaihtoehto 1 olisi pistää show pystyyn kauppatorin laidalla ja pakottaa lapsi turvaistuimeen. Ehkä 10 minuutin raivon ja hikoilun jälkeen valjaat saataisiin lukkoon ja päästäisiin mutrusuin kotia kohti.
• Vaihtoehto 2 on ottaa lapsen tahto tosissaan ja alkaa ehdottaa vaihtoehtoja. Tässä tapauksessa minä kannoin lapsen kävellen kotiin ja puoliso lähti toisen lapsen kanssa autolla. Olihan se pieni vaiva (15min kävely), mutta lapset pysyivät tyytyväisenä.

Ja mikä parasta, lapsi huomasi, että otin hänet vakavasti. +1 luottamuspiste isille.

En tarkoita, että lapsen pitää aina saada tahtonsa läpi. Mutta esim tässä kyseisessä tilanteessa, oikeasti ei ollut mitään syytä, miksi lapsi ei olisi voinut saada tahtoansa läpi. Ihan hyvin voidaan kävellä. Tekee hyvää minullekin. 

—

Ehkä 90 % taaperon raivoista ja riidoista ratkeaa sillä, että vain tekee niin kuin lapsi haluaa. Ja melkein aina se mitä hän tahtoo on ihan ok. Lapsi ei halua vaihtaa vaippaa just nyt? Ihan sama, vaihdetaan 10 minuutin päästä.

Eikö voitaisi vain tehdä elämästä helpompaa kaikille ja kohdella lapsia kuin oikeita ihmisiä?

Mitä vähemmän käytämme voimaa, sen parempi.

(Haluan tässä todeta, että meillä riittää kyllä silti haasteita taaperon kanssa. Esim. lapsi voi raivota, koska “haluaa satuttaa” pienempää sisarusta, enkä tietenkään anna hänen tehdä niin. Tällaisessa tilanteessa en anna hänen satuttaa, vaikka hän sanoo haluavansa, vaan mietin mitä hän oikeasti tarvitsee. Yleensä se on sitä, että hän kokee pienemmän sisaruksen saavan enemmän huomiota tai että tämä rikkoo hänen leikkejään, joten koitan sitten ratkaista tilanteen näiden kautta.)

Miten aikuisen kuuluisi puuttua? Ohjaamisen taito

(Vanhin lapsemme on vielä taapero, joten tässä lähinnä taaperojuttuja)

Totta kai puutun joihinkin asioihin ja käyttäydyn lapseni kanssa eri tavalla kuin esimerkiksi anoppini. Mutta yritän aina puuttua tietoisesti, enkä vain refleksinomaisesti.

Esimerkiksi minä usein korjaan lastani, jos hän tekee virheen, mutta teen sen hellästi ja siksi, että haluan antaa lapselleni mahdollisuuden oppia. Kun hän sanoo ”koppakuuri”, vastaan: ”Joo, se on koppakuoriainen.” En sano: ”Sano perässä: koppakuoriainen. K-O-P-P-A…” – se tuntuu alentavalta.

Tuo on ehkä aika karkea esimerkki. Toinen vähän huomaamattomampi esimerkkitilanne on silloin, kun lapseni haluaa lähteä puistoon crocseilla. Muistutan eteisessä, miten viimeksi hän pysähteli koko ajan ottamaan hiekkaa pois crocseista eikä leikkimisestä tullut mitään. Mutta jos haluat silti lähteä niillä, mennään vaan.

Jos lapsi todella haluaa tehdä jotain, mistä et pidä, kokeile ohjata se hauskan kautta sellaiseen suuntaan, joka sinulle sopii. Aika yleinen esimerkki on se, että jos hän vaikka haluaa piirtää tapettiin, älä tee siitä isoa numeroa ja käske piirtämään tylsälle normipaperille sen sijaan. Mieti, mikä voisi olla vielä hauskempaa. (Tämä on juuri niin, miten lapsi miettii: olen jo piirtänyt A4:lle tuhat kertaa, nyt haluan jotain erilaista) Joten hommaa vaikka katuliituja ja piirtäkää ulkona jättikankaalle, eli asfaltille. Tai menkää K-Raudasta hakemaan iso rulla lattiasuojapaperia ja levittäkää se eteiseen.

Tuntuu siltä, että vanhempien oletustila on kieltää, sanoa ei, lytätä lasten uudet ideat. (Ja sitten ihmetellä, miksi lapsi on kärttyisä ja angsti). Oikeasti tehtävämme on mahdollistaa. Auttaa lapsia tekemään asioita, joita he haluavat tehdä! Ja jos juuri se mitä hän haluaa ei ole mahdollista / kivaa meille, on meidän tehtävämme miettiä toinen vaihtoehto.

Suurimmalle osalle vanhemmista tuntuu itsestäänselvältä sanoa 15-vuotiaalle ”et todellakaan lähde viikonlopuksi Amsterdamiin festareille”. Mutta mieti, miten paljon luottamuspisteitä kerryttäisit, jos ottaisit tämänkin toiveen tosissaan ja alkaisitte yhdessä miettiä, miten festarireissu voisi onnistua. Voisit vaikka ensin kertoa selkeästi, miksi idea huolestuttaa sinua. Teini tietää kyllä tarkalleen, mikä siinä huolettaa, ja osaa myös ehdottaa ratkaisuja näihin huoliin. Ehkä päädyt lapsesi kanssa Amsterdamiin, ja annat hänen mennä festareille yksin, kun itse tutkit kaupunkia. Reissusta tulee yksi suhteenne kannalta tärkeimmistä kokemuksista.

On niin helppoa kohdella lasta kuin lasta. Kieltää, koska voit. Ja jälkeenpäin väännellä omat päätökset sellaisiksi, että voit mennä nukkumaan siinä uskossa, että olet hyvä ja järkevä vanhempi. On niin helppoa unohtaa, että vanhemmuuden tärkein asia on säilyttää ja kasvattaa luottamusta sinun ja lapsesi välillä.

Yhteenveto

Minulle on todella tärkeää, että kohtelen lastani kuin aikuista. Valitettavasti suurin osa yleisistä käytännöistä ja “vanhemmuuden teoriasta” kohtelee lapsia kuin lapsia. Niinpä koitan lähes päivittäin pysähtyä ja pohtia seuraavia kysymyksiä:

1. Kuinka voisin kohdella lastani reilummin tässä tilanteessa? Mitä tekisin, jos ystäväni tekisi tai pyytäisi tätä? Tykkäisinkö itse, jos minua kohdeltaisiin näin?
2. Tarvitseeko minun puuttua tähän? Onko tämän asian kieltäminen sen arvoista, että menetän hieman luottamuspisteitä ja lapseni tulee hieman epävarmemmaksi? Onko tämä oikeasti tiukka sääntö vai tarvitseeko minun nipottaa asiasta? Mitä muita vaihtoehtoja minulla on, kuin pakottaa lastani tai kieltää asia kokonaan?

Ja ennen kaikkea: otanko minä lapseni vakavasti? Miten voisin tänään vielä paremmin osoittaa, että hänen mielenkiintonsa, haasteensa ja toiveensa ovat minulle tärkeitä?