Ammattivanhemmuus: Otetaan vanhemmuus vakavasti

Isäksi tultuani – ja erityisesti blogijuttuja tutkiessani  – olen etsinyt “oikeita” neuvoja iseille. Mutta tuntuu, että 99% isyyttä käsittelevästä sisällöstä ei ole vilpitöntä, vakavaa. Se on lähinnä tyyliä “Ei huolta, lapsen voi ainoastaan pilata” tai “osta sit sitä alennuskahvia varastoon, tulee tarpeeseen”.

Yleisemmin ottaen lähes kaikki vanhemmuussisältö johon törmään ei ole vakavaa. En tarkoita vakavalla “tylsää”, vaan vakavaa siinä mielessä, että “vanhemmuus on yksi elämäni tärkeimmistä tehtävistä ja minun pitäisi pohtia syvästi sitä, miten voisin olla siinä parempi.”

Olen niin kyllästynyt vanhemmuuskulttuuriin, joka on pinnallista, itseironista ja itseään vähättelevää. Väsynyt “olen niin väsynyt” -sisältöön. Yhdellä alan isoimmista medioista, Huono Äiti -sivustolla, viimeisimmästä sadasta julkaisusta yli 90 on “Pakko avautua” -kategoriasta. Toisin sanoen, itsesäälimässäilyä.

Okei, ehkä tämäntyyppinenkin sisältö on jokseenkin arvokasta, jotenkin validoivaa. Ei, et ole ainoa jolla on hankalaa. Mutta entä jos haluan vähän muutakin kuin taputuksia olalle?

Missä on vakava, tavoitteellinen, jopa “ammattimainen” lähestymistapa vanhemmuuteen? Miksi emme käsittele vanhemmuutta taitona, jonka voi oppia ja jossa voi alati kehittyä? Missä on sisältö, joka auttaa sinua oikeasti tulemaan paremmaksi, ajattelevammaksi lastesi elämän muovaajaksi?

Myönnettäköön, TikTokissa / Instagramissa on paljon sisältöä, joka yrittää olla “vakava”  – esim “sensory bin ideas” ja “näin saan lapseni syömään kaikki vihannekset” jne. Mutta tämä on suurimmaksi osaksi roskasisältöä, joka on tehty vain näön vuoksi. Sisältöä ikään kuin vanhempia varten, ei lapsia varten. Tämä on fiilis, joka minulla on yleisemminkin vanhemmuuskeskusteluista: kerrotaan sitä, mitä vanhemmat haluavat kuulla, ei sitä, mikä on lapsille parasta.

(Jaa että mikä näissä “sensory bin” ideoissa on vikana?  En usko, että tämä ajattelutapa ottaa lapsia vakavasti. Kyse on heidän ajan täyttämisestä jollakin todellisuudesta irrotetulla, sen sijaan että lapsille annettaisiin merkityksellisiä, oikeita tehtäviä. Avaan tätä hieman alempana… Nyt itse asiaan:)

#1 Suurin osa vanhemmuussisällöstä pyrkii vakuuttelemaan vanhempia, ei hyödyttämään lapsia

Jäsennellessäni ajatuksiani tästä aiheesta, ajattelin kysästä Redditistä, onko Suomessa “vakavaa” sisältöä isyydestä.

Toivoin löytäväni jonkun sielunkumppanin, mutta sen sijaan sainkin selville, että minulla on masennus.

Miksi sanoa tällaista ihmiselle, josta et tiedä yhtään mitään? Jollekin, joka vain yrittää olla parempi isä lapsilleen?

(Ei kun, ihan oikeasti, mikä ajaa ihmiset ajattelemaan näin?)

Luin lisää kommentteja ja aloin ymmärtää…

Yleinen habitus on ilmeisesti sellainen, ettei vanhemmuudessa voi kehittyä. Se ei vain ole asia, jossa voi tulla paremmaksi. Parasta, mitä voit tehdä, on vain olla, ei pyrkiä mihinkään. Itse asiassa pyrkiminen tekee sinusta HUONON vanhemman. Lasten suorittajan. Tiikeriäidin. (Hyi helvetti!) Jos muut näkevät sinun yrittävän “liikaa”, he kokevat oikeutetuksi kertoa sinulle, että sinä yrität liikaa ja olet itse asiassa väärässä.

Toisin sanoen: missä tahansa muussa asiassa voi kehittyä – ruoanlaitossa, juoksemisessa, kitaran soittamisessa… – mutta vanhemmuus on se ainoa asia, missä ei. Vanhemmuudessa ei ole mitään opittavaa, ei mitään mitä voisi tehdä paremmin. Ei mitään tapaa, jolla voisi luoda lapsillensa paremman elämän. Periaatteessa ei ole siis suurta merkitystä, miten perhe viettää päivänsä. (Mikään näistä ei kuulosta oikealta.)

Pohjimmillaan kommenttien taustalla on mentaalinen voimistelu, jolla käännetään laiskuus hyveeksi. Itse asiassa on HUONOA pyrkiä mihinkään, ja on HYVÄÄ vain olla läsnä ja syödä räkää yhdessä. 

Tähän laiskuuden hyveellistämiseen liittyy myös sokea luottamus järjestelmiin ja auktoriteettiin. “Minun pitääkin olla laiska vanhempi, koska meillä on niin hyvät systeemit! Ne huolehtivat lapsistani - ja oikeastaan paljon paremmin kuin minä koskaan voisin. Minun tehtäväkseni jää käytännössä vain olla läsnä ja syödä räkää. Kyllä ne koulussa opettaa lukemaan. Jos minä kotona sellaista opettaisin, minähän kilpailisin järjestelmän kanssa, ja kaikki sen tietää, että suomalainen koulu on maailman ykkönen!”

Tässä on pientä kärjistystä, mutta oikeasti vain pientä. Reddit-kommenteissa sain kakkaa niskaan, kun mainitsin haluavani opettaa lapseni lukemaan varhain, ennen kouluikää. Kuinka kehtaan?? Kommenteissa heitin myös pienen provon ilmoille, kun vastasin neuvolaa ylistäneelle kommentoijalle, että tietyissä aiheissa itse asiassa tiedän enemmän kuin neuvola (ja tämän on siis minulle myöntänyt neuvolan työntekijä). Reddit-hemmojen mielestä on mahdotonta, että kukaan voisi tietää enemmän kuin Järjestelmä! Ei vaan ole mahdollista. Mutta onhan se selvää, että jos lapsellani olisi jokin haaste ja minä olen vanhempi joka ottaa vanhemmuuden vakavasti, minä tutkin ja testaan ja kyselen kaiken mahdollisen tähän haasteeseen liittyen. Paljon laajemmin kuin mitä keskiverto neuvolatyöntekijä, koska hänellä ei vaan ole kapasiteettia tai henkilökohtaista motivaatiota syventyä aiheeseen samalla tasolla.

(Myös: jos otan lasteni koulutuksen äärimmäisen vakavasti, on todennäköistä, että pystyn tarjoamaan heille paremman opetuksen kuin julkinen sektori, joka ei pysty personoimaan oppimista samalla tavalla kuin minä. Mutta tästä lisää toisessa postauksessa…)

Pienenä yhteenvetona, “Reddit näkemys vanhemmuudesta” on ehkä tällainen:

1. Vanhemmuudessa ei voi kehittyä. Ja itse asiassa, ei kannata edes yrittää. Yrittäminen vaan pahentaa asiaa.
2. Jätä isot asiat järjestelmille. Sinun roolisi on lähinnä vaan olla läsnä. Bare minimum. 

Tätä laiskuutta tukee myös vääristynyt käsitys lapsista jotenkin “alempina” otuksina, jotka haluavat vain syödä räkää ja leikkiä leluilla. Reddit-vanhempi haluaa uskoa tätä, koska se tukee ajatusta siitä, että riittää kun vaan on läsnä ja osallistuu leikkiin – lapsi on tyytyväinen, työ tehty. Mutta todellisuudessa – ja tämä on itsestäänselvää jokaiselle, joka on lastensa kanssa päivittäin – lapset haluavat oppia! He haluavat tehdä merkityksellisiä, oikeita asioita, eivätkä vain leikkiä leluilla! He eivät halua elää erillisessä leikkimaailmassa – he haluavat oppia lisää oikeasta maailmasta ja osallistua siihen (ja tämä on itse asiassa heidän päätehtävänsä; leikki usein pyrkii tähän samaan päämäärään)!

Reddit-vanhemmilta puuttuu valtavasti mielikuvitusta ja itseohjautuvuutta! Vanhemman velvollisuus on tehdä kaikki voitavansa lastensa hyväksi. Miksi emme ota tätä velvollisuutta vakavammin?

Millainen on “ammattivanhempi”?

Kuvitellaan, että suhtaudun työhöni todella vakavasti ja haluan kehittyä siinä. Haluan oikeasti kuulla, miten työssäni kehitytään. Menen kollegoideni ja pomoni luo ja kysyn, miten voin kehittyä, ja he sanovat vain “kuka nyt haluaisi jäädä tähän firmaan lol, hanki harrastus” tai “Paras oppini? Uudet snacksit tuodaan keittiöön perjantaisin klo kymmeneltä haha.” Tuntisin, ettei minua oteta vakavasti.

Mutta tältä minusta tuntuu vanhemmuussisällön kanssa. Suurin osa sisällöstä on “just clock in” tyylistä. Minä haluan “lock in” tyylistä ammattitason kamaa!!

Pysytään vielä tässä työ vs vanhemmuus vertailussa. Ehkä paras tapa kehittyä uralla on opiskella huippusuorittajia, tarkkailla mitä he tekevät tai eivät tee. Yksi tyyppi jonka kanssa tein töitä toimi jotenkin aivan eri säännöillä ja tavoilla kuin muut, jotenkin hän vaan päätti mitä hän halusi ja taivutti todellisuuden sen mukaiseksi. Tuntui siltä, että kaikki muut työskentelivät periaatteessa samalla tavalla, joten ainoa tapa “olla parempi kuin muut” oli paiskia pitempiä päiviä. Mutta tämä yksi tyyppi sai enemmän aikaan löytämällä uusia tapoja ja vaihtoehtoja, mitä muut eivät joko nähneet tai mihin muilla ei vaan ollut kanttia.

Suuri osa “parhaista opeistani” työelämässä tuli tavallaan tämän yhden poikkeuksellisen henkilön tarkkailusta. Jos nyt palataan vanhemmuuden maailmaan, ongelma on se, että työpaikalla on helppo tarkkailla alansa parhaita, mutta huipputason vanhemmuutta on todella vaikea nähdä. Suurin osa vanhemmuudesta tapahtuu piilossa muiden katseilta. Joka iikka tietää telkkarin kautta, miten korkealle suorittamisen rima voi nousta urheilussa tai jalkapallossa tms. Mutta keskivertovanhemmalla on varmaankin aika suppea käsitys kaikista niistä vanhemmuuden keinoista ja työkaluista, joita on olemassa. Ei ole vanhemmuuden olympialaisia, joita kaikki voisivat seurata. Meillä ei ole aavistustakaan, kuinka korkealle taaperon kasvatuksen rima voikaan nousta!

Eli, millaista vanhemmuussisältöä haluaisin lisää? Millainen on ammattilaisvanhemman mindset?

(Aka, millaista sisältöä haluan kirjoittaa?)

Somessa eniten tavattava sisältö on joko-tai. Joko “ei ruutuja ennen kuin lapsi on 12” tai “ihan sama, meidän perhe käyttää ruutuja, se on nykyaikaa”. Ääripäät saavat huomiota somessa, mutta totuus löytyy harvoin ääripäistä. Minua kiinnostaa eniten se kolmas vaihtoehto: uusi maailma, uusi ajattelutapa. Esim tässä ruutu-esimerkissä, kolmas vaihtoehto voisi olla kuratoitu teknologia. Ruutuaika, joka on aktiivisesti lapselle hyödyksi, eikä mikään kompromissi tai neuvotteluvaltti, eikä myöskään Lapsen Tuhoaja 3000, jota vanhempien kuuluisi välttää kuin ruttoa.

Suurin osa ns “taktisesta” vanhemmuussisällöstä ei todellisuudessa toimi, koska jokaisella on niin eri tilanteet ja realiteetit. Ja koska ääripää-vanhemmuus on oikeasti aika kuluttavaa. Eli kirjoissa ja videoissa arvokkainta ei ole checklistit ja käytännöt, vaan tärkeintä ovat uudet ajattelutavat, täysin uudet tavat nähdä tilanteet. Ja tämän uuden ajattelutavan kautta vanhempi voi itse kehittää itselleen sopivat taktiikat.

Helppo esimerkki: ennen vanhemmuutta en tiennyt kantoreppujen olemassaolosta. Ajattelin, että yksi vanhemmista leikkii lapsen kanssa kun toinen kokkaa. Mutta kantoreppu mahdollistikin uuden vaihtoehdon: yksi vanhempi voi kokata kun lapsi roikkuu rinnalla, ja toinen saa täten omaa aikaa.

Abstraktimmalla tasolla, mitkä muut asiat ovat tällaisia?

Esim:

1. Koko pointtini Lapsiarkiliikunta-postauksessa on se, että on olemassa kolmas vaihtoehto kunnossa pysymiseen. Kunnossa voi pysyä, vaikka ei olisi yhtään enempää aikaa liikkumiselle.
2. Filosofisella tasolla, lasten kohteleminen aikuisten tavalla on “uusi ajattelumalli”, jolla voidaan välttää konflikteja ja mahdollistaa lapsen itsenäistyminen. 
3. Playful parenting -postaukseni on samaa maata, eli jotakin, joka avaa uuden ulottuvuuden, uuden työkalupakin lasten kasvatukseen (julkaisen tämän postauksen pian!)

Minua kiinnostaa siis eniten laajentaa käsitystäni siitä, mikä on mahdollista. Ja tavallaan tämäkin postaus pyrkii siihen: haluan osoittaa, että vanhemmuudessa on oikeasti tasoja, jotka eivät ole välttämättä helposti nähtävissä. Sinun ei tarvitse tehdä samaa kuin kaikki muut; voit ottaa - ja ehkä sinun kuuluukin ottaa - vanhemmuus paljon vakavammin. 

Yleisesti ottaen: me olemme laiskoja ja epävakavia kaikessa, mikä liittyy lapsiin

Aiemmin puhuin “Reddit-vanhemmuudesta”, siitä kuinka “bare minimum” riittää. Mielestäni tämä asenne on levinnyt kaikkiin pintoihin, joihin lapset ovat kosketuksissa.

Tämän “enshittificationin” huomaa heti, kun kuuntelee vanhoja lastenlauluja. Monet niistä ovat kuvankauniita, ikään kuin runoja. Vanhoissa lastenlauluissa on usein kiinnostavaa kieltä tai jokin opettavainen tarina (toisin sanoen, niillä oli opetusarvoa joko äidinkielessä tai yleismaailmallisuudessa). Ja mikä tärkeintä, laulut olivat oikeasti hyviä, myös aikuisten mittapuulla.

Nykyinen lasten musiikki on pääosin roskaa, aikuisten näkökulmasta. (Jotkin Fröbelin Palikat tai Herra Heinämäen Lato-orkesterin kipaleet ovat poikkeuksia sääntöön.) Ne lähinnä ärsyttävät, tarttuvat korvaan. Tyhjiä kaloreita. 

Joo, valitsin helpot esimerkit korostaakseni argumenttiani. Mutta yllättävän monessa vanhassa lastenlaulussa on oikeasti upea tarina ja/tai sanoitus, kuten:

• Päivänsäde ja menninkäinen
• Mikkihiiri lentäjänä
• Jänöjussin mäenlasku
• Ja ehkä mukaan voisi ottaa joitakin lapsenmielisiä kipaleita, kuten Lentäjän poika tai Vanhoja poikia viiksekkäitä

Onko mitään vikaa vähemmän kunnianhimoisissa lauluissa, joiden tarkoitus on saada lapsi tanssimaan ja hyppimään? Ei tietenkään. Mutta kun lähes kaikki on tätä, ja on vaikeaa löytää mitään nykyaikaista laulua, joka pyrkii “johonkin enemmän”, tuntuu että jotain tärkeää on kadonnut.

—

Sama trendi näkyy kirjoissa. Tuntuu, että ennen kirjat olivat kiinnostavia myös vanhemmille. Niissä oli tasoja, jotka avautuivat vähitellen lapselle hänen kasvaessaan. Ilmeisimmät esimerkit ovat Nalle Puh ja Pikku Prinssi.

Klassikot kuten Astrid Lindgrenin Eemeli ja Peppi ovat klassikkoja hyvästä syystä. On mahdotonta olla hymyilemättä kun luet niitä lapsellesi, oli se sitten ensimmäinen tai sadas kerta.

Vanhoissa kirjoissa kuvitus oli usein oleellinen osa tarinaa ja siihen panostettiin. Jos luet Petteri Kaniinia tai Tiheikön Väkeä, kuvitus on niin upea ja yksityiskohtainen, ettei aikuista haittaa lukea kirjaa uudestaan ja uudestaan (ja uudestaan…). Nykykirjoissa samaan törmää harvoin.

Jos suhtautuisit todella vakavasti lastenkirjoihin, millaisen kirjan tekisit? Kuka tahansa voi tarinoida “robokoirat pelastavat dinosauruksia räjähtävästä tulivuoresta” -juonen kiinnostavaksi, mutta vaatii oikeaa taitoa tehdä hiirten arkielämästä kiinnostavaa lapselle.

Lasten piirretyissä tuskin mikään nykyaikainen julkaisu ei vedä vertoja Disneyn Robin Hoodille (julkaistu 1973!). Tässä on piirrostyyli joka on täynnä huumoria, luovuutta ja hienoa hahmojen toteutusta:

• https://x.com/ryjlocal/status/1847448616203669818
• https://x.com/VHSDVDBLURAY4K/status/1929648976787395011

Vertaa Robin Hoodin hahmojen uniikkia käyttäytymistä nykyajan piirrettyihin. Nykyään hahmot erotetaan melkein poikkeuksetta värillä ja kaikki muu on periaatteessa samaa. Kun välillä katson Pikku Kakkosta taaperoni kanssa, tuntuu kuin hallusinoisin. Näen 4–5 hahmoa, jokaisella oma väri. Yksi on tyttö. He lähtevät tehtävälle, jotain pitää pelastaa. Tänään he ovat lentokoneita, mutta viime viikolla ne olivat autoja. Tai junia. Tai moottoripyöriä? Hetkinen, eikö tämä ole käytännössä kopio Ryhmä Hausta, ilman koiria?

Nämä olivatkin kaikki eri sarjoja! 

No, hatunnosto sille tyypille, joka keksi voittavan konseptin lastenviihteeseen. Hienot vempaimet, eriväriset ajoneuvot, pelastetaan päivä, lopuksi kaikki nauraa. Sovelletaan konseptia kaikkeen: lentsikoihin, kissoihin, Australialaisiin. Banger every time.

—

Yksinkertaisin tapa arvioida lasten median laatua on se, kiinnostaako se myös sinua, aikuista. Jos se on mielestäsi roskaa, se on roskaa. En koskaan jää vahingossa katsomaan Pikku Kakkosta, mutta istun mielelläni katsomaan Miyazakin animeja lasten kanssa.

Jossakin kohtaa yhteiskuntamme ajatusmalli aleni “tehdään jotakin taianomaista lapsille” -tasolta “pidetään lapset vaan ruudun ääressä 15 minuuttia ja myydän heille sitten kaupassa brändättyjä leluja” -tasolle. Mieti millaisen vaivan Beatrix Potter näki piirtäessään Petteri Kaniineja vs nykyaikainen piirretty:

Toinen trendi kirjoissa on se, että monien nykylastenkirjojen kohdeyleisö vaikuttaa olevan enemmän vanhemmat kuin lapset! Esim nyt on iso tunnetaito-buumi ja vanhemmat haluavat opettaa lapsilleen näitä kirjojen kautta. Mutta kysyikö kukaan, mitä lapset haluavat lukea?

No lapset haluavat oikeita tarinoita! (Hitto, minäkin haluan oikeita tarinoita.) Miu herää, syö, pukeutuu, menee päiväkotiin ja nukahtaa… tämä ei ole tarina! Tai ainakaan sellainen, joka kiinnostaa enää viidennellä lukukerralla. Liian suora sisältö ei ole hauskaa, ja jos se ei ole hauskaa, se ei toimi. 

Esim jos halutaan, että lapsi oppii mitä pelko on, ihan oman lapseni kokemuksesta tämä toteutuu paljon paremmin oikean tarinan kautta. Vertaa Miu-versiota esim Punahilkkaan (kun Punahilkka huomaa mummon oven olevan jo valmiiksi auki, ja kun hän huhuilee mummoa mutta kukaan ei vastaa, ja kun hän sitten alkaakin huomata mummon näyttävän hieman eriskummalliselta…).

Lapsellani on ollut sekä Miu-tyylisiä kirjoja että Grimmin ja Andersenin satuja, ja hän selvästi pitää jälkimmäisistä enemmän (jo 2-vuotiaana). Jälkimmäiset sadut ovat päätyneet meidän yhteisiin leikkeihimme (esim rakennamme kolmen pienen porsaan taloja Legoista, leikimme “kuka tömistelee sillallani”, teemme tyynyistä Hannun ja Kertun piparkakkutalon…), eli toisin sanoen nämä ovat ne tarinat ja aiheet, jotka lapsi haluaa uudelleenkäsitellä omasta halustaan.

(Update: nyt 3-vuotiaana esikoiseni absoluuttiset lempparit ovat Vaahteramäen Eemeli ja Peppi Pitkätossu; ja jo nyt hän ymmärtää vallan hyvin tarinoiden juonenkulun lisäksi ne humoristiset mekanismit, jotka tekevät kirjoista niin hyvät. Esim lapseni nostaa varpaansa ruokapöydälle, minä kiellän, hän vastaa “mutta Guatemalassa syödään näin!” Lapsille kannattaa lukea näitä klassikoita paljon aikaisemmin kuin luulisi!)

—

Yleisluontoisempi pointtini on, että lapsemme ansaitsevat parempaa, eikä ole ok antaa tarjolle mitä vaan, vain siksi, että he ovat lapsia. Yhteiskunnallinen mieliala vanhemmuudesta ja lapsista on Kikattava Kakkiainen, tyhjät kalorit -tasolla. Mielestäni lapset ymmärtävät intuitiivisesti, mikä on “oikeaa” ja laadukasta ja merkityksellistä, ja meillä vanhemmilla on velvollisuus vastata tähän tarpeeseen.

“Vanhemmuus tekee elämästä raskasta” vs “Vanhemmuus tekee elämästä rikasta”

Monet vanhemmuuteen liittyvät asiat tuntuvat yksitoikkoiselta, koska me “laskeudumme” lapsen tasolle. Esim jos luemme todella yksinkertaistettua kirjaa tai orkestroimme jotakin sensory play aktiviteettia. Tämä yksitoikkoisuus on merkki siitä, että jokin on pielessä – kuten yllä sanoin, jos se on sinusta mälsää, luultavasti se on myös sitä lapsen mielestä.

Asetelma täytyy kääntää nurinperin: vanhemman ei kuulu laskeutua “lapsen tasolle”, vaan nostaa lapsi aikuisen tasolle. Lapsi antaa sinulle loistavan tekosyyn lukea kirjoja, joita olet aina halunnut lukea. En ole lukenut Harry Potteria, Narniaa tai Taru sormusten herrasta(a?), mutta odotan innolla, että luen ne lasteni kanssa. Lapset siis rikastavat elämääni.

Sen sijaan, että keksit lapselle erillisiä “lastentasoisia” aktiviteetteja, mieti, miten hän voisi osallistua aikuisten tekemisiin. Hänkin varmaan pitää siitä enemmän. Tylsä askare (pyykin ripustus) rikastuu, muuttaa muotoaan, kun se tehdään yhdessä.

Monet pitävät lapsia taakkana, tietynlaisena esteenä tai hidasteena aikuisten elämälle ja kaikille niille tärkeille jutuille, joita meidän pitää saada hoidetuksi. Ja ehkä siksi olemme laskeneet standardeja lasten kosketuspintojen suhteen. “Pikku Kakkonen on mitä on, mutta jos sen avulla saan tunnin omaa aikaa, ihan sama.”

Lupasin palata siihen, miksi mielestäni Instagram/TikTok-vanhemmuussisältö on roskaa. Perusongelma on, että vanhemmuus nähdään taakkana. Lapsille kuuluu mukamas kehittää mitä ihmeellisimpiä virikkeitä, jotta vanhempi saa aikaa ruoanlaittoon. Miksei vain anneta lapsen osallistua ruoanlaittoon? 

Jos haluaisin olla provosoiva, sanoisin, että emme vaadi koulutusjärjestelmältä enempää, koska monille vanhemmille riittää vain se, että joku muu hoitaa lapsia päivän ajan, muista asioista viis. (Mutta en halua olla provosoiva, joten en sanonut tätä.)

Ne kuuluisat viimeiset sanat / epilogi

Ammattivanhempi. Ammattivanhempi. En saa tätä ajatusta karistetuksi päästäni.

Olemme lähdössä sukulaisten luota ja taapero kieltäytyy tottelemasta. Miten ammattivanhempi ratkaisisi tämän? Ensimmäinen vaistoni on napata kirkuva taapero ja kantaa hänet autoon, ehkä uhaten, että jos tämä käytös jatkuu, lopetan hänen viemisensä sukulaisten luo… Mutta mitä ammattivanhempi tekisi?

Nuorempi lapseni leikkii lelulla ja vanhin yrittää napata sen hänen käsistään. Mikään muu lelu ei kiinnosta, vain tämä kelpaa. Sama juttu on nähty miljoona kertaa, mikään ei auta. Ammattivanhempi, ammattivanhempi… mitähän sinä tekisit tässä tilanteessa?

*POOF*

Yhtäkkiä edessäni seisoo pesunkestävä Ammattilainen. Hän on taistelukentät kokenut veteraani, kasvattanut 9 lasta ja risat. Hän on kohdannut jokaisen mahdollisen ongelman maan päällä, jokaisella mahdollisella tavalla. (Minä tiedän kaiken tämän hänen olemuksensa perusteella.)

“Vau, mistä sinä tulit?”, kysyn.

“Sinä kutsuit minua. Tulin avuksi. Mikä rassaa?”

“Okei, totaaaa, lapset kinaavat lelusta ja mietin juuri, että mitä Ammativanhempi tekisi tässä tilanteessa. Kun mikään ei tunnu toimivan. Yleensä kannan vaan taaperon toiseen huoneeseen ja selitän, että on epäkohteliasta ottaa toiselta ja sen sellaista. Yleensä päättyy kyyneliin.”

“Hah! Aloittelijan moka. Ole huoleti, olen ollut tässä tilanteessa monta kertaa, annas kun näytän mikä oikeasti toimii.”

Minä otan askeleen taaksepäin ja kaivan kynän esiin. Valmistaudun kirjoittamaan sanasta sanaan, miten Ammativanhempi purkaa tilanteen. Mutta leukani putoaakin lattialle, kynä siinä perässä. Ammattivanhempi tekeekin jotain odottamatonta, jotain mitä en kuvitellut mahdolliseksi. Hän käyttää salaista “kolmatta tapaa”:

Ammattivanhempi nappasi lelun ja juoksi karkuun!

“HAHAA! Olen mestarivaras, vein teidän lelunne. Ette saa minua koskaan kiinni!”, hän nauraa maanisesti.

Molemmat lapset lopettavat väittelyn ja näyttävät lähes yhtä hämmentyneiltä kuin minä, mutta nopeasti he kirmaavat varkaan perään ottaakseen, mikä heille oikeudella kuuluu. Toisesta huoneesta ei kantaudu kyyneliä, vain kikatusta.